9.1.2012

Paavo Lipponen (SDP)

Paavo Lipponen

Paavo Lipposen kolumni 26.12.2011: Omenapuita istuttamaan

Vanhan sanonnan mukaan jokainen sukupolvi istuttaa oman omenapuunsa. Pohjimmiltaan se kaiketi tarkoittaa sitä, että nuoruuteen kuuluvat aina mistään riippumatta toiveet, haaveet ja unelmat paremmasta huomisesta.

Sotiemme jälkeisten sukupolvien lähtökohdat olivat tässä mielessä tavallaan ”helpot”, sillä isänmaa piti rakentaa aivan alusta. Jälleenrakennuksen Suomi on maailmankin vertailussa ennennäkemätön suoritus ja hyvinvointi-Suomi sen paras ilmentymä. Kaikille riitti tehtävää, ja tämä suuri yhteinen ponnistus mahdollisti myös monet henkilökohtaiset menestystarinat.

Tämän ajan suomalaisilla nuorilla ei – onneksi – ole sotakokemuksia, mutta se ei merkitse sitä, että kaikki nuoret olisivat onnellisia, hyvinvoivia ja voisivat katsoa tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Meillä on kymmeniä tuhansia nuoria, jotka ovat syrjäytyneet tai vaarassa syrjäytyä aktiivisen elämän piiristä. Syrjäytymisen taustalla on monia tekijöitä. Itse koen, että mikään tekijä ei ole sellainen, että pitäisi sanoa, että jonkun nuoren kohdalla olisi peli menetetty. Mikä on rikki, voidaan yleensä korjata. Yhteiskunnassa rikki mennyt korjataan poliittisilla päätöksillä ja tietysti myös rahalla. Kun rahasta on pulaa, on asiat laitettava tärkeysjärjestykseen. Mikä olisi tärkeämpää, kuin se, että nuori saa kiinni elämästä ja voi siten istuttaa oman omenapuunsa?

Joskus mietin, että tämän ajan menevien ihmisten ongelmaksi on tainnut muodostua se, että kaikki pitää saada heti ja kaiken pitäisi aina olla paremmin kuin toisilla. Ehkä me hyvinvointi-Suomen aktiiviset rakentajat olemme vähän itsekin tähän syyllisiä: olemme halunneet jälkeläisillemme vain parasta ja ainakin parempaa kuin edelliselle polvelle.

En soisi, että nuoruus menisi pilalle sen takia, että aina tavoiteltaisiin enemmän kuin inhimillisesti on tarpeeksi, parempaa kuin naapurilla tai yleensä virheetöntä supersuorittamista. Nuoruuteen kuuluu aina kokeilu, hulluttelu ja ennen kaikkea myös erehtyminen. Kokeilemalla saa tietää, hulluttelemalla oppii nauramaan – myös itselleen – ja erehtymällä tajuaa, että elämässä ei sittenkään tärkeintä ole virheettömien suoritusten ketju.

Tänään nuorison tulevaisuutta varmasti synkistää sama huoli kuin heidän vanhempiensakin: miten Suomi pärjää talouskriisissä, miten käy Euroopan ja miten koko maailman tasolla voitaisiin turvata esimerkiksi ihmisoikeudet, rauha, puhdas ympäristö ja ylipäätään hyvän elämän peruskivet.

Onneksi kaikki nämä asiat edellyttävät ihmisten ponnisteluja ja siten luovat huikeita mahdollisuuksien näköaloja myös nuorille. Rauhaa ja ihmisoikeuksia eivät koneet valmista. Paremman huomisen rakentamisessa tarvitaan inhimillistä ihmistä.