5.6.2016

Rauhoittumisen vaikeus

Erilaiset hiljaisuuden retriitit vetävät väkeä. Monet meditoivat ja rauhoittuvat tietoisesti. Rauhoittuminen ja hiljaisuus saattavat olla etäisiä asioilta arjen hulinassa. Lopulta luomme kuitenkin itse elämäämme hulinaa ja rauhaa. Rauhoittuminen on päätös. Mitä kiireisempää on arki, sitä tärkeämpää on päätös: tahdon ottaa hiljaisuudelle aikaa ja tilaa. Pysähtyminen tuo voimaa seuraaviin askeliin.

Olin kirkossa, kuten aina välillä olen. Paikalla oli lapsiryhmä laulamassa. Vanhemmat bongailivat kullannuppuaan ja räpsivät kuvia. He vääntelehtivät paikallaan levottomana näppäillen puhelintaan. Joku näppäili puhelinta astellen kirkon käytävää edestakaisin. Toinen kulki jatkuvasti ovesta sisään ja ulos. Osa kuiskaili toisilleen liian äänekkäästi. Pastorin hyvä saarna kaikui tyhjyyteen. Kiireinen ilmapiiri peitti hartauden alleen.

Ymmärsin, kuinka paljon tuo hetki kirkossa mallinsi nykyihmisen elämää yleisesti. Miten vaikeaa monelle on vain istua paikallaan. Ottaa vastaan hiljaisuutta, puhetta ja laulua. Antaa mielen täyttyä läsnäolon hartaudella ja olemisen keveydellä. Ilman liikettä tai ponnisteluja. Ilman virikkeitä. Miten tavallista onkaan, että jos jatkuvasti ei tapahdu jotain, otamme puhelimen esiin ja pakenemme sinne. Pakenemme pysähtymistä ja hiljaisuutta. Luomme itsellemme aistiärsykkeitä, melua ja kiirettä – stressiä. Juuri tästä syystä stressi on valinta.

Harrastan meditatiivisia kävelyjä. Saatan katkaista työpäiväni ja lähteä löntystelemään. Nimenomaan löntystelemään. Rauhallisin askelin ja ilman päämäärää. Menen sinne minne mieli vie. Tänään se vei rannalle. Alkukesän aurinko hyväili kasvoja. Voimaannuin ja virkistyin. Todennäköisesti virkistyin enemmän kuin jos olisin katkaissut työpäiväni selaamalla puhelintani tai hengaamalla tietokoneellani. Jos työsi mahdollistaa tämän niin kokeile sinäkin.

Hiljaisuus voi olla pelottavaa. Se kutsuu meitä tutustumaan itseemme. Kuka olen ja millaisia ovat tarpeeni. Mikä tekee elämästäni arvokasta. Toteutanko elämässäni itselleni arvokkaita asioita. Mitä pelkään ja mitä rakastan. Hulinaan, kiireeseen ja elämän loputtomiin ääniin pakeneva ei pysähdy pohtimaan näitä. Samalla hän jättää tutustumatta kalleimpaan ystävään – itseensä.

– Janne Kaleva