27.9.2016

Opettajainhuone

Työni mahdollistamana olen nähnyt satoja suomalaisia opettajainhuoneita. Olen kuullut opettajien keskusteluja ja nähnyt heidän asennettaan työnsä äärellä. Olen juonut heidän kanssaan kahvia. Välillä ollaan naurun kera parannettu maailmaa ja välillä olen saanut pahan katseen kun olen ottanut kaapista väärän kahvikupin. Olen kokenut unohtumatonta vieraanvaraisuutta sekä saanut tuntea jonkun opettajan kiukkua siitä, kuinka vien kallisarvoisia tunteja kun olen koululla vierailemassa. Olen saanut kouluilta kiitoksia ja uudelleenkutsuja paikalle (joskus jopa jonkun lahjan) sekä joltain kysymyksen ennen tilaisuuden alkua, että ”tarvitseeko minun tulla paikalle kun olisi muutakin tekemistä”.

Niin. Opettajat suhtautuvat meihin kouluvierailijoihin kaksijakoisesti. Asiaa pidetään arvossa ”kunhan se ei vain minun tuntiani vie”. Opettajien asenteet vaihtelevat kuin yö ja päivä. Olen hyvin usein havainnut, että tämä asenne on suorassa yhteydessä koko koulun ilmapiiriin.

Opettajien asenne työhönsä ja oppilaisiin valuu alaspäin. Jos oppilas kokee että opettaja välittää ja kunnioittaa, se lisää hänen hyvinvointiaan koulussa ja saa aikaan hyviä asioita. Jos oppilas kokee, että opettaja halveksuu ja mitätöi häntä, se lisää pahoinvointia koulussa ja saa aikaan pahoja asioita. Olen nähnyt tämän niin useasti; kouluissa joissa opettajainhuoneissa on hyvä fiilis, on hyvä fiilis myös vierailijana kohdata oppilaita.

Saatan kaivaa tällä kirjoituksellani kuoppaa, mutta kuopasta on hyvä tarkastella asioita. Yllättävän monessa opettajainhuoneessa henki on kuin tulisi hautajaisiin. Jokainen suree itsekseen omien papereidensa äärellä. Joku toteaa lähtiessään tuntia pitämään, että ”täytyy taas jaksaa sitä 8C:tä mutta onneksi kaksi päivää niin on loma”. Toinen huokailee oppilaan äidistä joka on soittanut jostain asiasta koululle. Väsyneet silmät, innottomat katseet ja asenteellinen kyynisyys on hyvin tavallinen näky opettajainhuoneissa. En tarkalleen tiedä miksi näin on, mutta elämänintoa ja –asennetta kouluttavana se on minulle välillä kauhistuttava näky.

– Janne Kaleva